Pyöräily Balatonilla ja 123 km

Balatonvilágosin näköalapaikka

Heipä hei! Voisin ja olisi pitänyt kirjoittaa kaikenmoista esimerkiksi Emman ja Myrskyn viikon mittaisesta matkasta tänne juhannuksen tienoilla, Pentin vierailusta tai äiskän ja kummini visiitistä heinäkuun alussa. Taikka meidän reissuista Szegediin tai Esztergomiin, josta tultiin jokilaivalla Tonavaa pitkin takaisin Budapestiin. Sitä on ollut vieraiden ja kaiken muun kanssa niin kiireinen, ettei ole paljon mitään ehtinyt kirjoitella. Tuntuu myös, että aika kiihtyy vain loppua kohti. Näiden sijaan kuitenkin kirjoitan nyt Balatonin pyöräilymatkastamme, jolta kotiuduimme torstai-illalla. Viivyttiin matkalla maanantaista torstaihin. Tämä reissu oli kyllä kesän ja koko Unkariajan kohokohta. Vaika ollaan ehditty käymään tässä kesällä Balatonin rannoilla jo parikin kertaa, oli tämä kokemus huomattavasti vaikuttavampi ja pyörän selässä tietysti näkee ja kokee asiat aivan eri tavalla kuin autosta tai junasta.

Suunnitelmamme oli pyöräillä Balatonin itäosan ympäri, mutta koska aikamme kävi pitkäksi niin tehtiin ylimääräinen koukku Balatonlelleen ja takaisin. Alla piirrettynä reittimme noin suunnilleen Google mapsiin. Mapsin matkat poikkeaa hieman niistä, mitä omalla aktiivisuusrannekkeen gps-mittarilla sain, johtuen tietysti siitä, että pyöräilyreitit ja omat reittimme eroavat noista mapsin ehdottomista kävelymatkoista.

Jälkikäteen sanottuna voisin jälkiviisaasti todeta, että oltaisiin ihan hyvin voitu ja jaksettu pyöräillä koko Balatonkin ympäri, mutta aliarvioitiin oma pyöräilykuntomme. Toisaalta tällaisella lyhyemmällä reissulla jäi aika paljon ylimääräistä ihmettelyaikaa ja ei ollut ainakaan kiire minnekään. Oltiin etukäteen varattu netistä majoituksetkin, niin aikataulu ei kuitenkaan ollut kovin joustava.

Sattui niin, että hirmuiset helteet väistyivät juuri maanantaiksi, vaikka ne ovat painostaneet Unkaria jo kesäkuun alusta asti. Meillehän tämä sopi, sillä paljon mukavampi pyöräillä 23 asteessa kuin yli 30 asteessa, mutta mukaan piti pakata pitkät housut ja villapaita, sillä korkeisiin lämpötiloihin tottuneena voin sanoa, että pysähtyessä oli KYLMÄ. Vähän harmittaa, että säätiedotukset näyttävät nyt aika masentavilta ja helteet jääneen täälläkin taakse. Pitääköhän loppuheinäkuu palella, hmph...

Balatonilla pyöräily oli tosi helppoa ja voisin suositella sitä ihan jokaiselle, vaikkei pyöräilystä olisikaan kamalasti kokemusta (kuten esim. itselläni), sillä pyörätiet olivat asfaltoituja ja reitti oli aika tasainen; varsinkin eteläranta on ihan pannukakkua ja suoraa tietä. Teiden kunto vaihteli kyllä, vaikka pääosin oli hyvä: välillä oli ihan upouutta, hyvää tietä ja välillä asfaltti oli tosi kupruista. Reitit oli myös merkitty selkeästi: erityisen hyvät pyörätieviitat olivat pohjoisrannalla, missä ei tarvittu ollenkaan karttaa, mutta etelän puolella ehdittiin kyllä pari kertaa harhautuakin viralliselta reitiltä. Tosin sekään ei ole vaarallista, kunhan muistaa missä suunnassa järvi on ja seurailee sitä oikeaan suuntaan. Tykkäsin myös siitä, että pyöräillessä maisemat eivät olleet yksitoikkoiset, vaan pyöräreitti tarjosi koko ajan vaihtuvia, erilaisia maisemia; välillä poljettiin rannassa, välillä peltomaisemilla, välillä omakotitaloalueen keskellä ja välillä korkealla kukkuloilla.

8.7. Päivä 1: Balatonfüred -> Balatonalmádi ; 16,26 km

Lähdettiin maanantaiaamuna junalla kohti Balatonfürediä. Mukaan pyrittiin ottamaan niin vähän tavaraa kuin mahdollista ja pärjättiinkin yhdellä selkärepulla - pitäisihän kaikki saada kulkemaan myös pyörän selässä. Juna lähti Déli-juna-asemalta ja ylläripylläri Unkarin mainiot lippuautomaatit väittivät taas, että yhtään istumapaikkoja ei ollut vapaana, joten noustiin junaan vain seisomalipuilla. Ei niin yllättäen paikkoja kuitenkin vaikutti olevan suurestikin vapaina. Ärsyttää siis ihan todella noi junalippuautomaatit: jokaikinen kerta kun ostetaan niistä liput, väittävät ne milloin mitäkin ja joka kerta ärsyttää. Kerran ne myivät meille paikkaliput aivan eri päihin junaa ja monella kerralla ne ovat herjanneet, että juna on täynnä kun se ei todellakaan ole sitä ollut... Varminta siis ostaa vain lippukassalta, jos viitsii jonottaa.

Pieni talo viiniköynnösten keskellä

Balatonfürediin juna kulki noin pari tuntia. Siellä ihmeteltiin ympärillemme ja käytiin syömässä aivan todella hyvät ankkahampurilaiset ennen kuin marssittiin pyörävuokraamoon. Saatiinkin ihan hyvät pyörät vuokraan ja kohtuullisella hinnalla, vaikka vähän aikaa menikin opetellessa käsijarrujen käyttöä ja moniportaista vaihteistoa. Reppukin saatiin köytettyä lukoilla kiinni pyörän tarakkaan.

Pyöräiltiin sitten itsemme ensimmäiseen etappiimme Balatonalmádiin. Oltiin varattu ekalle päivälle ihan lyhyt matka, sillä siirtymiseen junalla Balatonillekin meni aikaa. Almádissa etsiydyttiin ensimmäisenä yöpymispaikkaamme, hostelli Villa Succaan, jonka nimelle (lue: Villasukka) oltiin vähän naureskeltu etukäteen hauskan sattuman ansiosta. No, yllätyksemme oli aika valtaisa, kun heti ovella törmättiin tällaiseen lappuun (huomaa pienet tekstit):

Haha, oltiinkin siis täysin tietämättämme varattu huone suomalaisten omistamasta paikasta. Omistajan lisäksi myös työntekijät olivat suomalaisia ja oleskelu täällä sujui siis sujuvasti suomen kielellä. Kaikki olivat aivan todella mukavia ja myös rinteeseen kohoava villa oli tunnelmallinen. Ulkona puutarhassa olisi kanssa ollut paljon pöytiä joissa istuskella. Saatiin "suomalais-ekstrana" huone omalla kylpyhuoneella vaikka oltiin varattu köyhästi vain jaetuilla pesutiloilla. Suositus tälle paikalle, jos joku lukija joskus sattuu Balatonalmádiin!

Muutenkin kaikista paikoista, missä pysähdyttiin, pidettiin Almádista ylivoimaisesti eniten. Paikka oli rauhallinen ja viihtyisä, ja sekä kaupungin sievät talot että ranta olivat oikein ihastuttavia. Almádista puuttui kokonaan (tai sitten ei vain osuttu sellaisille) järkyttävät, meluisat ja vilkkuvat turisti- ja krääsäputiikkikadut, mitä oli monissa muissa kaupungeissa Balatonilla. Edes vähän autenttisempaa ja rauhaisampaa tunnelmaa siis.

9.7. Päivä 2: Balatonalmádi - Balatonkenese - Balatonvilágos - Siófok ; 40,54 km

Aamulla Villa Succassa meille ystävällisesti keitettiin aamukahvit ja käytiin hakemassa omat aamiaiset läheisestä leipomosta, nami. Oli tarkoitus lähteä aamulla aikaisin kohti neljänkymmenenkilometrin suunniteltua päivämatkaa, mutta jäätiin sitten (ylläri) vähän suustamme kiinni työntekijöiden kanssa, kun kerran suomeksi sai haastella. Toisaalta, kuten sanottu, ilmat olivat onneksi aika viileät, niin iltapäivälläkään ei ollut yhtään liian kuuma polkea.

Balatonalmádista mentiin Balonkeneseen saakka, missä pyörittiin aikamme etsiessämme ilmaista uimarantaa, jonka huomattiin lopulta olevan suljettu. Pulitettiin siis pääsymaksut rannalle (suurin osa Balatonin rannoista on pääsymaksullisia, mutta toisaalta sitten niissä on ainakin vessat, pukukopit ja suihkut ja kaikenlaista muuta kojua), missä vietettiin pari tuntia syöden eväitä, uiden Balatonissa ja istuskellen rannalla. Balatonin vesi oli muuten todella lämmintä ja navakan tuulen takia jopa huomattavasti lämpimämpää kuin ilma. Balatonilla ei myöskään ole oikein hiekkarantoja, vaan yleensä rannat ovat ruohorantoja, joista laskeutuvat portaat alas veteen.

Kenesestä matka jatkui eteenpäin ja yllätykseksemme pyörätie nousikin ylös kukkuloille. Nousi teki vähän tiukkaa, mutta oli todellakin sen arvoinen, sillä ylhäältä Balatonkarattyasta avautuivat henkeäsalpaavat maisemat Balatonin ylle. Vielä paremmat näköalapaikat löytyivät kuitenkin vähän edempänä Balatonvilágosista, missä oli pitkät näköalatasanteet Balatonin suuntaan. Loppumatka Világosista Siófokiin olikin sitten helppo, kun lasketeltiin melkein alamäkeä.

Balatonkarattya

Siofókissa varaamamme majoitus oli aivan rannassa, mutta muuta hyvää sanottavaa siitä ei sitten ollutkaan. Netti ei toiminutkaan muualla kuin hostellin aulassa, kaduilta kuului hirveä mökä sisälle huoneeseen ja muutenkin mesta muistutti lähinnä mielisairaalaa... Käytiin syömässä illalla (pahaa) pizzaa ja parilla kaljalla, sillä seuraava päivä oli tarkoitus olla lepopäivä Siófokissa, mutta paikka oli niin karmea turistirysä, ettei viitsitty viipyä siellä ylimääräistä aikaa, vaan tuntui, että oltiin illalla nähty jo ihan tarpeeksi. Siófok oli kuin mikäkin etelän turistilomakohde (tai millaiseksi voin ne kuvitella): täynnä juhlivia ja remuavia turisteja, ylihintaisia ja liian kovaa musiikkia soittavia open-air ruoka- ja cocktailpaikkoja sekä karaokebaareja, ja joka puolella pieniä krääsäputiikkeja, missä kaupattiin matkamuistoja ja rantaleluja ja milloin mitäkin roinaa. Joo ei. Siófokin miellyttävin paikka oli ylempänä kaupungilla sijaitseva vesitorni ja aukio sen ympärillä, mikä oltiinkin nähty jo aiemmin kesäkuussa käytyämme siellä Jarin ja Akin kanssa.

Tuskin vastarantaa näkyy

10.7. Päivä 3: Siófok - Szántód - Balatonlelle - Szántód ; 54,07 km

Käytiin aamulla Siófokissa leipomossa syömässä aamupalaa ja aamukahveilla eikä oltu yhtään pahoillamme jättäessämme Siófokin suunnitelmien vastaisesti jo keskipäivällä taaksemme. Seuraava majoituspaikka oli Szántódissa aivan vastarannalle Tihanyn niemelle vievän lautta-aseman vieressä. Sijainti tässäkin hostelissa oli mainio, mutta muuten paikka oli kuin aikamatka neuvostoliiton ajoille... :'D Tie oli hyvä ja pyörä luisti alla, joten jätettiin tavarat hostelliin ja lähdettiin vielä pyöräilemään, sillä pyöräilemäänhän tänne oli tultu. Tarkoitus oli mennä vain Balatonszárszóon, missä on runoilija Josef Attilan muistomerkki (herra teki nimittäin itsemurhan kyseisessä kylässä heittäytymällä junan alle), mutta olikin niin kiva pyöräillä, että jatkettiin vielä Balatonlelleen asti. Suuntaansa tästä tuli matkaa parisenkymmentä kilometriä ja joten tehtiin noin 40 kilometrin lisälenkki.

Hauskan mallinen talo 

Balatonlellessä oli jopa hiekkarantaa

Balatonlellessä oli kova tuuli (kuten muuallakin Balatonin etelärannalla: onko vain sattumaa vai johtuuko se jotenkin sijainnista, että etelärannikolla tuntuu tuulevan aina, kun taas pohjoisessa on aika tyyntä?). Joonas kävi uimassa rannalla, mutta itse en tuulen takia tarennut, vaan jäin rannalle nököttämään. Katseltiin vähän ympärillemme Lellessä ennen kuin käännyttiin takaisin Szántódiin, mihin pyöräiltiinkin yhtä kyytiä sitten ja ehdittiin juuri ja juuri valoisaan aikaan takaisin. Haettiin iltapalaa Sparista ja nautiskeltiin niitä hostellissa ennen kuin käytiin nukkumaan. Auringonvalo on aika armoton, mutta onneksi hämärässä hostellihuonekin näytti jo paljon viihtyisämmältä...

11.7. Päivä 4: Szántód - Tihany - Balatonfúred ; n. 12 km

Aamulla yöpyminen aivan lautta-aseman vieressä osoittautui nappivalinnaksi, sillä siitä hetkestä kun poistuttiin hostellista oltiin jo vartissa Balatonin toisella puolella Tihanyn niemellä. Lautta sattui lähtemään juuri sopivasti päästyämme kyytiin ja matka niemen yli kesti vain kymmenisen minuuttia. 

Lautalla

Tihanystä olisi päässyt nopeasti läpi ajamalla vain rantaa pitkin, mutta haluttiin koukata Tihanyn kylään, joka tietenkin sijaitsi korkealla vuoren rinteellä, ja nousussa sinne sai taas vähän nähdä vaivaakin. Koetus kuitenkin kannatti jälleen, sillä Tihany oli viehättävä paikka (jos vältteli niitä turistikojukatuja aktiivisesti) ja ylhäältä kylästä avautuivat jälleen upeat maisemat Balatonille. Löydettiin aamukahvipaikka aivan upeilla näköaloilla ja ihasteltiin aikamme Tihanya.

Huonompikin paikka voisi kahvittelulle olla

Tihanyn kirkko

Tihanyn kylä oli kaunis

Onneksi alaspäin oli taas helppo lasketella pyörällä. Pysähdyttiin uimaan rannassa päästyämme alas asti, kun kohdalla sattui ilmainen ranta. Tämän jälkeen pyöräiltiin loppumatka suoraan Balatonfürediin, jossa ympyrä sulkeutui ja palautettiin pyörät. Syötiin vielä Balatonfüredissä ja syötiin hillittömän korkeat pehmikset ja nautittiin vielä hetki järvimaisemasta ennen kuin tie vei takaisin juna-asemalle ja kohti takaisin kotia Budapestia.

Uimapaikka Tihanyn niemellä, vastarannalla näkyy jo Balatonfüred

Yritettiin olla viisaampia tällä kertaa ja käytiin ostamassa junaliput lippuluukulta erittäin kiukkuiselta tädiltä ja iloittiin siitä, että saatiin tällä kertaa ainakin paikkaliput. Nooooh junassapa ei ollut merkitty vaunuja millään tavalla (täällä vaununumeroina toimivat siis ikkunoihin pläntätyt paperilaput, joissa ei ollut nyt mitään) eikä myöskään istumapaikkoja oltu numeroitu. Oltiin siis maksettu istumapaikkavarauksesta ihan turhaan, koska sellaisia junassa ei ollut. Joopajoo nää Unkarin junat taas. Vessakin oli taas perinteinen malli eli aukko vaan raiteille ja kaikki suoraan sinne... Välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa täällä, mutta välillä kieltämättä vähän ärsyttää, kun kaikki toimii ihan miten sattuu eikä ketään kiinnosta. Budapestiinkin takaisin saavuttaessa oli kaupunginosan romunkeräyspäivä ja katujen varsilla talojen eteen oli koottu valtavia kasoja kaikenmaailman jätettä mikä sisälsi kaikkea jännää kuten rakennusjätettä, metalliromua, huonekaluja, vaatteita yms. yms. ja paikalliset köyhät ja kodittomat penkoivat parhaansa mukaan näitä jätekasoja levittäen kaiken pitkin katuja, samalla vihaisen mummon huutaessa vieressä: "Lopettakaa herran tähden tuo kolistelu tai kutsun poliisin!" Tervetuloa takaisin kotiin ja silleen...

Joka tapauksessa, oli aivan huippu reissu ja suosittelen pyöräilyä Balatonilla kaikille! Tsekatkaa ainakin Balatonalmádi ja Tihany ja pysykää kaukana Siófokista! :D

Helle

Helteen pahin terä alkaa taittua ja nämä vaivaiset +28 asteen päivät tuntuvat suorastaan miellyttävän vilpoisilta. Vaikka koko toukokuun kaipasi lämpöä ja unelmoi siitä, alkoi +38 astetta mittarissa tuntua aika tukalalta. Vaikka vain istui sisällä paikoillaan, valui hikeä valtoimenaan - puhumattakan siitä, mitä tapahtui kun erehtyi liikuttamaan itseään tai, herranjestas, uskaltautumaan ovesta ulos. Lyhyesti, saunaa ei ole kaivannut, koska ollaan kärvistelty täällä monta päivää ympärivuorokautisessa saunassa.

Älkää käsittäkö väärin, otan ehdottomasti mieluummin nämä lämpöasteet kuin Suomen kylmän, kolean ja sateisen kesän. Olen se vilukissa, joka lopettaa palelun ja siirtyy kesävaatteisiin vasta 25 asteessa. Sitä ennen paleltaa. Oikeasti nautin suunnattomasti näistä helteisistä, hitaista ja toimettomista päivistä enemmän kuin uskaltaa myöntää. Vaikka on vähän tylsää, on se tunne, josta kaksi vuotta vain unelmoi. Kesävaatteet, jotka ovat roikkuneet Suomessa kaapissa ja tulleet käyttöön ehkä kerran-pari kesässä, saavat täällä vihdoin tuuletusta.

Pesukoneesta parvekkeella kuivumaan nostetut pyykit kuivuvat parissa tunnissa auringossa. Ylipäätään terassilla oleskelu on päiväsaikaan mahdotonta, sillä se kuumenee oikeaksi pätsiksi ja kaakelit polttelevat paljaiden jalkojen alla. Ollaankin jouduttu rajaamaan siellä oleskelua aamuihin ja iltoihin.

Iltaisin, pimeän laskeuduttua, mitä moninaisimmat ötökät valtaavat asuntomme pyrkiessään valoa kohti. Yhtäkkiä päivisin hiljainen asuntomme alkaa elää, kun epätoivoiset siivet räpyttelevät lampun varjostimen sisällä, keittiön valkoinen katto on mustanaan pieniä mustia pisteitä ja Joonas kiroilee heittäessään kolmatta kertaa samaa hajuludetta ulos ikkunasta. Raukka (siis ötökkä, ei Joonas) lentää aina samantien takaisin. Kun tämä haisuli viimein ymmärtää poistua, löytyy jostain muualta asunnosta ainakin viisi sen lajikumppania.

Makuuhuoneen nurkkaan kevättalven kosteudessa levinnyt musta alue (home...) on kuivunut ja seinä näyttää taas hämäävän valkoiselta. Siitä huolimatta aamuisin nenä vuotaa ja silmiä kutittaa ja oleskelu raikkaassa ulkoilmassa tuntuu ihan hyvältä ajatukselta. Siis mikäli armotonta kuumuutta voi raikkaaksi kutsua. Ulkosalla oleskelu ei tosiaan houkuttele.

Suomessa on kasvanut kiinni hokemaan, että ulkona täytyy olla, kun on hyvä sää. Tätä pitkään noudattikin, mutta hyvien säiden jatkuessa viikkokausia, ymmärtää vihdoin, että erityisin kuumina päivinä ulkona oleskelun sijaan esimerkiksi vierailu viileässä, ilmastoidussa museossa voi olla moninverroin mukavampaa ajanvietettä. Mieli veisi toki rannoille, mutta Budapestistä ei sellaisia löydy, joten itseään saa tyytyä viilentelemään kylmässä suihkussa.

Juoksulenkit täytyy ajoittaa taktisesti joko varhaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan. Toisaalta illat ovat kaikista miellyttävin vuorokauden aika, kun auringon mukana häipyy polttava paahde, ja vihdoin ulkoilmasta voi aidosti nauttia. Saman tosin toteavat kaikki muutkin budapestiläiset ja yhtäkkiä kadut ja terassit ovat täynnä ihmisiä. Auringon paahteen ja kuumuuden päivällä näännyttämä, apea kaupunki herää eloon vasta auringon laskiessa.

Nämä helteiset, kuumat kesäpäivät, jotka vain jatkuvat ja jatkuvat viikosta toiseen ja kuukausienkin yli, ovat varmaan juuri se asia, mitä tulen kaipaamaan värjötellessäni Suomessa monen villapaidan alla vesisateessa.

Empiiristen havaintojeni mukaan tämä mittari ei edes pahemmin valehtele.

OPISKELUPAIKKA

Jippii ja hihhulihei ja kymmenen riemunhuutoa! Sillä maa ja taivas julistakoon ilosanomaa:

Eli suomeksi sanottuna: PÄÄSIN HELSINKIIN OPISKELEMAAN!!!!!!!!! 
1460 hakijaa, aloituspaikkoja 25 (en ole ensikertalainen niin vähemmän paikkoja jaossa), sisäänpääsymahdollisuudet ihan naurettavan pienet (n. 1,7 % lollolol), valtsikan kilpailtuin linja ja MINÄ TEIN SEN!!!!

Tieto tästä napsahti jo tiistaina Opintopolkuun, jota olin jo koko kesäkuun päivittäin käynyt epätoivoisena vilkuilemassa, ja olin jo ihan toivoni menettänyt, että tulokset tulisivat ennen perjantaita (, joka on virallinen tulosten ilmoittamispäivä). Kyllä siinä meillä vierailulla olevalla Emmalla oli pään pyörittelemistä, kun pari tuntia vain hypin ja hihkuin kämppää ymppäri. Kommentteja suoraan armaan pikkusiskon suusta:

"En ole koskaan nähnyt sua noin iloisena."
"Isosiskoni on ihan seonnut."

En tiedä voiko fiilistä tällaisesta oikeasti kuvailla mitenkään. Pari ekaa tuntia tuntui, kuin olisi ollut ihan shokissa, päässä humisi, kirkonkellot soivat juhlavasti korvissa ja ei meinannut käsittää koko asiaa.Tuntuu, että tämä oli elämäni ensimmäinen oikea suoritus, jonka eteen olin tehnyt ihan kaikkeni ja joka meni tosi hyvin. Ylppärit meni paljon huonommin kuin toivoin (olisi jälkeen päin ajateltuna pitänyt käydä korottamassa arvosanoja, mutta minkäs teet enää) ja muutenkin viime vuodet koko elämä on mennyt vähän sellaisessa virran mukana lipumis-tilassa, missä kaikki onnistumiset ovat tapahtuneet kuin itsestään, ihan vahingossa juurikaan yrittämättä.

Kannattiko lukea niin moneen muuhun kohteeseen, kun pääsin kuitenkin Helsinkiin?

Helsingin koehan oli jo ensimmäisenä heti toukokuun alussa ja mietin kyllä jo toukokuussa käyttäessäni kaiken vapaa-aikani muiden kohteiden materiaalien opiskeluun, että jos pääsen Helsinkiin, niin voi kyllä harmittaa kaikki se muualle investoitu aika, tuska ja vaiva. TOISAALTA ei oikeastaan pahemmin harmita, sillä
1) Mitä muutakaan olisin tehnyt koko toukokuun? Sainpahan tavoitteita ja mielekästä tekemistä kevääksi, niin ei käynyt aika ainakaan pitkäksi - päinvastoin. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että pari kertaa tuli heitettyä pääsykoemateriaalit seinään tuskastuessa.)
2) Haluan uskoa, että muiden kohteiden koemateriaaleista saadun informaation myötä tietämykseni ja ymmärrykseni sosiaalitieteiden alasta kasvoi huomattavasti. Oletettavasti tästä karttuneesta tiedosta on hyötyä tulevissa opinnoissani.
3) Oli kiva reissata ympäri Suomea ja nähdä siellä täällä asuvia ystäviä, mitä en olisi varmaankaan muuten tehnyt.

Jatkokysymys: pitäisikö luottaa enemmän omiin kykyihinsä?

No totta mooses!

Olin ihan varma, että en mitenkään voi päästä Helsinkiin ja vuosia jo tuskailin, että "en kuitenkaan pääse valtsikkaan niin ei kannata hakea". Lollerilol, olisin päässyt ihan jokaiseen noista hakupaikoistani ja Helsinkiinkin menin kirkkaasti tosi hyvillä pisteillä. Itseluottamusta voisi hankkia siis lisää, mikä on ollut viime vuosina vähän lamassa. Tämä osoitti sitä paitsi, että mihin vaan voi päästä, jos asettaa itselleen tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti päämääriä. Hmm, olisiko sittenkin pitänyt hakea vielä johonkin korkeammalle? :'''D

Mitä seuraavaksi?

Laitettiin Joonaksen kanssa Hoasille jo asunto hakuun ja toivotaan sellainen asunnottomina raukkoina kesän aikana saavamme. Muussa tapauksessa pitää miettiä muita majoitusratkaisuja syksylle. Tosi kiva, että voidaan asua jatkossakin yhdessä, eikä tarvitse muuttaa eri kaupunkeihin.

Kelan kanssa pitäisi ihmetelllä sitä, miten saan käyttööni jäljelle jääneet opintotukikuukaudet. Niitähän ei enää montaa ole, mutta eka vuosi menee niillä, toisen ajattelin elää lainalla ja kolmannen toimeentulo on yhäti arvoitus. Joonas jatkaa kuitenkin parina päivänä viikossa töiden tekemistä, niin selvitään varmaan Joonaksenkin tuloilla kohtuullisesti.

Toimeentulosta puheenollen, voin kertoa, että irtisanouduin töistä!!! Joku nyt miettii siellä, että hullu akka, mutta oikeasti olen miettinyt irtisanoutumista jo tosi pitkään, ja pidin työpaikkaa tämän kevään alla lähinnä siltä varalta, etten olisi kouluun ollenkaan päässyt. Työ oli jo kauan tosi raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja olin muutenkin ihan leipääntynyt siihen. Sitä paitsi on ihan mahdotonta opiskella ja tehdä töitä täyspäiväisesti samaan aikaan, mikä on kyllä nyt nähty... Sen sijaan aion keskittää nyt kaikki voimavarani ja intoni opiskeluun, kun kerran tämän kauan kaivatun ja tavoitellun opiskelupaikan sain, ja paitsi olla tosi tehokas ja hyvä opiskelija, myös valmistua ripeästi.

Olen ihan intoa täynnä, alkaisipa koulu jo!!! Niin paljon mielenkiintoista opetusta tulossa.

Kymmenen kertaa miksi

Miksi unkarilaiset autoilijat luulevat, että pääsevät sitä nopeammin eteenpäin mitä enemmän painavat tööttiä?

Miksi kaupoissa on niin vaihtelevat ja ennalta arvaamattomat valikoimat, että ikinä ei voi tietää mitä hyllystä sinä päivänä löytyy ja yhtä reseptiä varten pitää käydä ainakin kahdessa-kolmessa eri kaupassa?

Miksi luulee, että joku puuttuva palanen elämästä voisi tehdä sen kokonaisemmaksi, kun elämä on kuitenkin kokonaisuudessaan koko ajan tässä kaikessa täydellisyydessään?

Miksi luulee tuhlaavansa kauheasti rahaa, mutta silti tili ei hupene paljoa yhtään? (Johtuuko se siitä, että Joonas haluaa aina ehdottomasti maksaa?)

Miksi on koko kevään haaveillut helteistä ja siitä ettei palella, mutta kun helteeseen on tottunut, tuntuu tämän viileän viikon illat, jolloin lämpöä on ehkä vain vaivaiset 22 C, todella kylmiltä ja ilman villatakkia palelee? Onko palelemisen määrä aina vakio lämpötilasta riippumatta?

Miksi parvekkeella syöminen tuntuu niin luksukselta vaikka se on edelleen se sama oma parveke?

Miksi Unkarissa ainoat välipalavaihtoehdot tuntuvat olevan leipomoiden paistokset? Eivätkö unkarilaiset harrasta välipaloja?

Miksi aamulla urheileminen tuntuu joka kerta niin kamalalta, vaikka olisi kiva olla aamuliikkuja?

Miksi on niin vaikea opetella olemaan hiljaa, vaikka olisi mielestään oikeassa? Miksi on niin vaikea olla hiljaa, vaikka tietää olevansa väärässä?

Miksi päivät kuluvat niin nopeasti?

Ihana Istanbul

Ensinnäkin, pitää ihan ekana hehkuttaa, että Istanbul oli UPEA. Maaginen, taianomainen, suurenmoinen, ihastuttava kohde. Suosittelen kaikille lämpimästi! :) Istanbul oli ensimmäinen paikka, missä kävin Euroopan ulkopuolella, ja eksotiikkaa ja ihmettelyä riittii niin lentokenttien passintarkastuksissa, paikallisessa katukuvassa kuin minareettihuudoissakin. Toisaalta Istanbul oli myös hyvin länsimainen, melkein kuin mikä tahansa eurooppalainen suurkaupunki ja täten myös matkakohteena helppo eikä koettu oikeastaan yhtään mitään ongelmia tai muutakaan suurta kulttuurishokkia. Siis, tällaiselle aloittelevalle maailmanmatkaajalle Istanbul oli tarpeeksi erilainen mutta myös riittävän samanlainen kuin Eurooppa. Istanbulia (siis entistä Konstantinopolia) voisi luonnehtia kaupungiksi idän ja lännen, Aasian ja Euroopan rajalla ja sitä se myös totisesti on, niin maantieteellisesti (osittain Euroopan ja osittain Aasian puolella) kuin kulttuurisestikin.

Otettiin kaikki kuvat kännykällä, koska kamerasta loppui patterit, joten kuvat on aika heikkolaatuisia, ja tämä postauskin on pitkä kuin nälkävuosi, mutta täältä pesee.

Mustanmeren rannikko

Matkamme Istanbuliin alkoi keskiviikkoaamuna 12.6. Lento Budapestistä Istanbuliin kesti pari tuntia ja saatiin koko lento melkein katsella maisemia, sillä sää oli pilvetön. Nähtiin lumihuippuiset Karpaattien vuoretkin. Lentomme laskeutui Sabiha Gökcenin lentokentälle, joka sijaitsee Aasian puolella. Eka kerta Aasiassa, haha. Lentokentältä onnistuttiin seikkailemaan bussilla Kadiköyhyn, josta jatkettiin lautalla Bosporinsalmen yli Euroopan puolelle. Lauttaliikenne salmen yli on edelleen vilkasta ja ihan tyypillinen istanbulilaisten liikkumismuoto. Vaikka Euroopan ja Aasian välille on rakennettu myöhemmin valtavan pitkä silta ja meren alitse kulkee myös jokusia metrolinjoja, on lautalla liikkuminen ylivoimaisesti tunnelmallisin ja miellyttävin tapa liikkua paikasta toiseen. Sitä paitsi se on halpaa, sillä lauttamatkan pääsee kulkemaan julkisen liikenteen taksoilla ja se toimii myös samalla julkisen liikenteen lipulla. Mikäli Istanbuliin siis onnistuu pääsemään, kannattaa hylätä kalliit turistiristeilyt (mikäli ei halua tehdä pidempää risteilyä hieman kauemmas) ja hypätä ihan vain julkisen liikenteen lauttojen kyytiin.

Yhden aamun aamiainen; ruokailutilan terassilta näkee hyvin, miten lähellä oltiin Sinistä moskeijaa

Hagia Sofia

Nämä maisemat lautan kyydissä lumosivat heti

Hotellimme sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä Eminönün lautta-asemalta Sultanahmetin kaupunginosassa. Itse asiassa oltiin onnistutti varaamaan paljon paremmalta paikalta majoitus kuin aluksi ymmärrettiinkään, sillä hotelli sijaitsi aivan Sinisen moskeijan vieressä ja kivenheiton etäisyydellä olivat myös muut isot nähtävyydet Hagia Sofia ja Topkapin palatsi. Tästä oli tosi paljon hyötyä, sillä hotelli tarjoili aamiaista vasta puoli yhdeksästä alkaen (en ymmärrä, miksi niin myöhään?) ja nähtävyydet avautuivat yhdeksältä. Koetettiin ehtiä aina aamuisin joka paikkaan mahdollisimman aikaisin, että vältettäisiin pahimmat jonot, ja oli näppärää, että hotellilta käveli joka paikkaan ihan parissa hassussa minuutissa. Vietettiin myös jokainen ilta istuskellen kauniissa ja eläväisessä puistossa Sinisen moskeijan ja Hagia Sofian välillä, missä syötiin kojuista myytäviä herkkuja ja odotettiin pimeän laskeutumista ja sen myötä illan minareettihuutoja.

Ensimmäisenä iltana ei ehditty kuin saapua paikalle ja sen jälkeen käydä syömässä. Onnistuttiin onneksi valitsemaan ruokapaikaksemme kattoterassi, josta avautuvat näkymät merelle olivat suorastaan henkeäsalpaavan upeat varsinkin heti saavuttuamme. Istanbulista jäänkin eniten ikävöimään upeita näkymiä, sillä joka kulmalta löytyi terassiravintoloita ja -kahviloita, joista oli toinen toistaan upeammat näköalat.

Topkapin palatsista

Palatsin upeat koristelut

Torstaina suunnattiin heti aamusta Topkapin palatsiin. Netin matkaoppaat ja -blogit olivat pelottelleet meidät kauhukertomuksilla suunnattomista jonoista, mutta ainakaan puoli kymmenen aikaan jonoa ei ollut yhtään eikä sen puoleen iltapäivälläkään, kun lähdettiin pois. Topkapin palatsi on ollut aikoinaan sulttaanien asuinpalatsi, johon kuuluu palatsitilojen lisäksi useita sisäpihoja puutarhoineen. Sitätiloja ei päässsyt juurikaan näkemään, joten onneksi oltiin ostettu myös erillinen lippu haaremiin. Haaremilla on länsimaissa aika orienttinen kaiku, mutta oikeastaan kokonaisuuteen on kuulunut haareminaisten lisäksi myös sulttaanin sekä hänen perheensä yksityiset asuintilat ja -huoneistot. Lippu kannatti ottaa, niin pääsi näkemään paremmin palatsin upeasti koristeltuja sisätilojakin. Topkapi oli hieno, mutta oli vähän pettymys, että niin suuri osa tiloista oli juuri vierailuhetkellämme remontissa, joten tosi paljon ei päästy näkemään.

Jostain maustekojusta salaa napattu kuva

Toinen ihan yhtä huonolaatuinen kuva, missä näkyy vähän kahviloiden tarjontaa. Tämä oli kuitenkin vielä aika pieni ja isoilla kahviloilla saattoivat nämä hyllyt olla valtavia

Tykättiin myös näistä maissikojuista, joista myytiin paistettua/keitettyä maissia sekä paahdettuja kastanjoita alle euron hinnalla. Saisipa tällaiset Budapestiinkin, paljon kivempi oli ostaa paistettua maissia välipalaksi kuin aina vaan sämpylää tai muita leivonnaisia!

Iltapäivällä lähdettiin kiertelemään Sultanahmetin ja Eminönün katuja. Käytiin Suuressa basaarissa, mikä oli aikamoinen sokkelo ja turistiansa. Sitä mielenkiintoisia olivat kuitenkin mielestäni varsinaisen basaarin ulkopuolella levittäytyvät lukemattomat kujat, jotka olivat täynnä erilaisia kojuja ja kauppoja ja valtavasti ihmisiä. Oli hauska huomata, että eri kaduilla myytiin eri asioita, esimerkiksi yksi oli erikoistunut naisten huntuihin ja toinen vessan varaosiin. Tämä onkin varmaan shoppailijalle helpointa, sillä jotain tarvitessaan osaa suunnata oikealle kujalle eikä tarvitse harhailla ahtailla ja ruuhkaisilla kauppakujilla. Käytiin myös egyptiläisessä basaarissa (maustebasaarissa) heti Eminönün lautta-aseman vieressä. Tosi viehättäviä Istanbulissa olivatkin mielestäni herkku- ja maustekaupat, joiden pitkissä hyllyissä oli vierivieressä kukkuraisia, kirjavia maustelokeroita sekä yltäkylläinen baklava- ja leivostarjonta. Valinnanvaraa olisi ollut vaikka millä mitalla. Usein turistit soimaavat Turkissa agressiivista sisäänheittoa, mutta ainakaan Istanbulissa en kokenut olevan siitä haittaa. Kyllähän sisäänheittäjät aina moikkailivat ja kutsuivat sisään, mutta jos vain oli hiljaa ja katseli vähän toisaalle, niin ei kukaan tullut hihasta kauppaansa repimään. Voi toki myös olla, että jossain Turkin turistirannoilla meininki on ihan eri kuin Istanbulissa, jossa liikkuu jopa myös paikallisia ostoksilla. Ei myöskään Joonaksen kanssa erityisemmin näköjään erotettu katukuvasta, sillä moneen otteeseen meiltä tultiin kysymään jotain turkiksi tai turistit yrittivät kysellä meiltä tietä. :'D Syötiin tosin uskomattoman pahaa ja myöhemmin ajateltuna täysin ylihinnoiteltua kebabia ja tajuttiin jälkeenpäin tulleemme hyvin todennäköisesti tyhminä turisteina huijatuiksi lol.

Suleimanin moskeija

Eksyttiin myös Suleimanin moskeijaan ihan sattumalta, mutta oltiin tyytyväisiä, että näin kävi, sillä moskeija oli näkemistämme upein. Moskeijaan mennessä tuli peittää olkapäät ja polvet ja naisilla myös hiukset, mutta mitään sen tiukempaa valvontaa ei ollut, ja esimerkiksi Joonas pääsi kyllä sisälle shortseissakin ilman, että kukaan juuri huomautteli. Näistä kuuluisimmista, turistienkin suosimista moskeijoista sai myös ovella lainaan pitkiä hameita (niin miesten kuin naistenkin käyttöön, jos osui paikalle esim shortseissa tai tiukoissa housuissa) sekä päähuiveja hiusten peittämiseen. Olin kuitenkin varautunut jo etukäteen ja roudasin Unkarista mukanani oman huivin, jonka pistin kutrieni peitoksi, sillä käytin mieluummin omaa kuin lainattua. Myös kengät tuli riisua ovella. Mielestäni oli myös tosi kiva, että turisteille ja "oikeille" rukoilijoille oli järjestetty isoissa moskeijoissa omat, erilliset sisäänkäynnit, sillä turistien ovella saattoi syntyä jonoakin ja muutenkin meno oli, no, melko turistimaista. Voisi ottaa mielestäni mallia Euroopankin isoissa, turistien suosimissa kirkoissa... 

Islam kyllä näkyi Istanbulin katukuvassa, mutta yllättävän vähän. Viidesti päivässä minariiteista soivat rukouskutsut (herättiin vain yhtenä yönä tähän) ja huiveihin pukeutuneita naisia näkyi vähän enemmän kuin Helsingissä. Myös lauantaina kivutessamme Galatalle törmäsimme katuun, jonka olivat tukkineet iltapäivärukoilijat mattoineen, ja jouduttiin luikkimaan sivusta vähän noloina ohi, vaikka ystävälliset turkkilaiset vain leveästi hymyillen viittoivat meitä jatkamaan matkaamme heidän ohitseen, kun meinasimme jo kääntyä takaisin. Possuruokaa ei juurikaan ollut tarjolla (en sitä kyllä kaivannutkaan), vaan matka mentiin kanalla, naudalla ja lampaalla. Eikä menetetty mitään, koska, rehellisesti sanottuna, possu on kyllä pahanmakuisin liha. Matkalijan on myös hyvä huomata, että monetkaan ravintolat eivät tarjoilleet alkoholia; ne, jotka tarjoilivat (siis lähinnä turistipaikat), mainostivat sitä kyllä näkyvästi. Ei tässäkään menetetty mielestämme yhtään mitään eikä Joonastakaan kuulemma harmittanut yhtään, vaikka illallisoluen sijaan nautittiin vain kivennäisvettä. Nähtiin kyllä pari kertaa, miten turistit kääntyivät pois, kun kuulivat, ettei ravintolasta järjestyisi viinilasillisia. Maassa maan tavalla, sanon minä. Ruokakaupat kyllä myivät olutta ja viiniä, mutta valikoimat olivat aika suppeita; ihan helpottavaa verrattuna esimerkiksi Unkariin, jossa pienten kauppojen valikoimasta yli puolet saattaa olla vain alkoholia..!

Toisaalta nämä olivat mielestäni ihan mitättömiä ja suorastaan positiivisia eroja verrattuna Eurooppaan. Turkki länsimaistui voimakkaasti jo 20-30-luvulla ensimmäisen presidenttinsä Atatürkin johdolla, joka muun muassa vaihtoi kirjoitusjärjestelmän arabialaisista aakkosista latinalaisiin, lakkautti sharia-lain ja omaksui länsimaista paitsi oikeus-, talousjärjestelmät, myös kulttuurin. Esimerkiksi fetsien (perinteinen turkkilainen päähine) ja naisten päähuntujen käyttö kiellettiin ja uskonto erotettiin valtiosta. Näin ollen Turkki maallistui ja länsimaistui voimakkaasti, ja vaikka nykypäivänä sielläkin on ollut vallalla konservatiisivia voimia (kuten vähän joka puolella maailmassa), on Turkki pikemminkin länsimainen kuin arabialainen valtio; tai pikemminkin mielenkiintoinen sekoitus näitä molempia. Mainitsin jo, että kyllähän hunnutettuja naisia näki enemmän kuin Helsingissä, mutta toisaalta tämäkin koski enemmänkin keskusta- ja turistialueita. Kun liikuimme kauemmas keskustasta kävelyretkillämme, varsinkin nuorilla ihmisillä näkyi todella harvoin huntuja tai muita perinteisiä vaateparsia. Kuten sanottu, meitäkin luultiin useaan otteeseen turkkilaisiksi. Tämä sai miettimään, että ehkäpä turistialueillakin monet konservatiivisesti pukeutuneet perheet olivat itsekin turisteja esimerkiksi Lähi-Idästä. Matkailijan ei siis pidä pelätä, että Turkki olisi hirveän islamilainen tai konservatiivinen paikka, vaan ainakin Istanbulissa voi olla ihan tavallisesti ja olla silti erottumatta paikallisväestöstä millään tavalla.

Bysantin aikaisia mosaiikkeja

Hagia Sofia sisältä; remonttitelineet vähän rajoittivat kuvakulmia

Perjantaina meinattiin mennä Siniseen moskeijaan, mutta se jäi, sillä näköjään se oli lähes koko perjantaipäivän suljettuna (ilmeisesti sunnuntaihin verrattava pyhäpäivä muslimeille?). Sen sijaan kipitettiin Hagia Sofiaan, jossa jouduttiin jonottelemaan jonkin aikaa, vaikka kello oli vasta puoli kymmenen. Sinne siis kannattaa suunnata ajoissa. Hagia Sofia onkin yksi Euroopan suosituimmista museoista. Se on rakennettu alunperin ortodoksiseksi kirkoksi Konstantinopolin aikoina ja se on ehtinyt palvella myös katolisena kirkkona ristiretkien aikana sekä moskeijana Osmaanien valtakunnan aikoina. 30-luvulta asti se on toiminut museona. Historian havinan siis suorastaan kuuli, kun lopulta päästiin sisälle asti. Rakennuksesta oli kaivettu joitakin Bysatin aikaisia mosaiikkeja esiin, mutta tämäkin on tehty 30-luvulla ja ihan suoraan sanottuna aika vähän niitä oli. Sen sijaan moskeijan perintö oli näyttävästi esille valtavia, pyöreitä arabialaisia tekstejä sisältäviä kylttejä myöten. Tässäkin varmaan kyllä ideologiset syyt taustalla sekä kiista siitä, kumpi on arvokkaampaa: rakennuksen kulttuurihistoriallisesti arvokas bysanttilainen perintö vai kulttuurihistoriallisesti arvokas islamilainen perintö. Hagia Sofia on kuitenkin pakollinen, kerran elämässä -nähtävyys ja oli aika uskomatonta nähdä se ihan oikeasti.

Ylimpänä näkyy Galatan näkötorni

Kahvilastakin oli upeat näkymät

Iltapäivällä ylitettiin silta ja siirryttiin Galatan puolelle. Kiivettiin ylös rinnettä ja käytiin katsomassa Galatan näkötornia, muttei viitsitty jonotella sinne (ulkopuolelle asti kiersi valtavan pitkä jono), vaan mentiin sen sijaan läheisiin kahvilaan iltapäiväkahveille. Kahvilasta avautuivat upeat näköalat ja luultavasti aivan yhtä hyvät kuin Galatan tornistakin. Sitä paitsi maksoin mieluummin kahvista kuin sisäänpääsystä, kun maisematkin olivat lähes samat. Reippailtiin itsemme myös Taksimin aukiolle, missä syötiin paljon parempaa ja puolet edellisempaa kebabia, ja jatkettiin matkaa rantaa pitkin aina Yildiz-puistoon asti. Oli tarkoitus mennä kivaan, isoon puistoon kävelemään, mutta haukattiin vähän liian iso pala, ja puistoon päästyämme oltiin jo kaikesta kävelystä ihan puhki, joten mentiin vain sinne hetkeksi istuskelemaan ja jatkettiin sitten lautalla Üsküdariin ja sieltä vaihdolla toisella lautalla takaisin Eminönüün ja hotellille.

Kissa pentuineen; varsin sairaan näköisiä tosin pikkuiset olivat

Juna-asemalta Joonas ja kisu

Puistoihin kisuille oli jopa rakennettu tällaisia omia "kerrostaloja"
Taustalla näkyvä puukerrostalo on muuten myös aika hauska juttu; Istanbulissa oli yllättävän paljon puutaloja

Hagia Sofian vartija

Istanbulissa yksi viehättävä piirre olivat myös kaikkialla oleilevat ja kuljeksivat katukissat. Ne sulautuivat jotenkin saumattomasti ja ristiriidattomasti kaupunkikuvaan. Kaupunkilaiset ruokkivat niitä ja joka puolella oli kissoille ruokaa ja vettä ja jopa makuukoppeja. Lapset paijailivat kissanpentuja ja aikuiset kissat nukkuivat ihan missä halusivat ja pujottelivat väkijoukkojen ja paikallisten välissä ja keskuudessa eivätkä tuntuneet häiritsevän ketään, päinvastoin.

Konstantinopolin muuri

Ihmiset oleilivat ja kalastivat rannoilla ja varsinkin nuoria näkyi jopa uimassa meressä

Lauantai oli meidän viimeinen kokonainen lomapäivämme eikä oltu suunniteltu siihen paljoakaan tekemistä, vaan otettiin vain rennosti. Aamulla käytiin Sinisessä moskeijassa, mutta se osoittautui varsinaiseksi pettymykseksi, sillä oli täysin remontissa eikä sisällä remontin takia nähnyt oikeastaan juuri mitään rakennustelineiden ja peitettyjen osien takia. Huristeltiin lautalla Aasian puolelle Kadiköyhyn, jossa käytiin kävelemässä rantabulevardilla ja syötiin lounasta mukavassa kahvilassa. Illalla takaisin Sultanahmetissa popsittiin taas kebabia ja nautittiin viimeisestä illasta ihan kaikessa rauhassa. Meidän loma oli muutenkin aika kävelypitoinen eli lauttamatkojen ja nähtävyyksien lisäksi aika meni lähinnä ympäriämpäri kävelemiseen ja paikallisen elämän, katujen ja kaiken ihmettelyyn. Askelia kertyi joka päivä yli 30000.

Sininen moskeija illalla; tässä puistossa istuen vietettiin yleensä iltojamme

Vähän myöhemmin illalla

Sunnuntaina lähdettiin takaisin kotiin. Herättiin jo kuudelta aamulla ja lähdettiin heti puoli seitsemältä kohti lentokenttää. Harmitti, ettei päästy enää tässä nauttimaan hotellin aamiaisesta, joka oli ollut erinomainen. Kaksi mukavaa tätiä laittoivat sen ilmeisesti itse ja joka aamu tarjolla oli erilaisia, vaihtuvia herkkuja, ja itse tehtyjä paistoksia, leivoksia ja ihan kaikenlaista. Yllätykseksemme lautta ei kulkenutkaan aamulla vielä näin aikaisin, vaan jouduttiin menemään Kadiköyhyn meren ali Marmaray-junalla (joka oli myös ihan näppärä vaikkakin vähemmän tunnelmallinen) ja Kadiköystä jatkettiin tutulla bussilla lentokentälle. Oli tosi hyvä, että lähdettiin aikaisin aamulla (lähinnä ruuhkia yms. peläten, sillä saapuessamme bussimatka lentokentältä kesti lähes kaksi tuntia). Nyt bussimatkaan meni alle tunti, mutta sen sijaan jumituttiin lentokentällä kaikkiin mahdollisiin jonoihin. Ensin jonotettiin, että päästiin sisälle kentälle, mihin piti mennä turvatarkastuksen ja läpivalaisun läpi. Tämän jälkeen lähtöselvitysautomaatit eivät toimineet ilmeisesti ei-Turkin kansalaisille ja jonotettiin yli puoli tuntia lähtöselvitysjonossa. Sitten jonotettiin passintarkastukseen ja sitten taas turvatarkastukseen, kunnes lopulta päästiin kansainväliselle puolelle. Tähän kaikkeen meni kokonaisuudessaan melkein kaksi tuntia, huh! Kun on aina matkustustanut vain EU:n sisällä oli tämä kaikki ihan uutta ja antoi kyllä uutta perspektiiviä siihen, miten näppärää liikkuminen ja matkustaminen Euroopan sisällä onkaan. Onneksi oltiin varattu niin paljon varoaikaa, että ehdittiin syödä lentokentällä aamupalaa ja aamukahvit (pakko saada) ennen koneen lähtöä. Passit tarkastettiin vielä koneeseen noustessa ja Unkarissa vielä laskeuduttuamme, eli yhteensä paluumatkan aikana neljästi: lähtöselvityksessä, passintarkastuksessa, lähtöportilla ja taas passintarkastuksessa. Oli kyllä helpottunut olo, kun oltiin taas onnellisesti EU:n sisäpuolella turvallisesti. :'D

Aikaeron takia oltiin Unkarissa takaisin jo pian puolenpäivän jälkeen ja kotimatkan jälkeen ehdittiin käydä kaupassa ja toipua matkan rasituksista. Oli kyllä superupea loma ja ihastuin Istanbuliin täydellisesti! Ei yhtään kaduta, että päätettiin ostaa lentoliput yhtäkkiä viikon päähän. Nyt on taas kokemuksia ja muistoja rikkaampi, ja voin sanoa, että Istanbul on kyllä upein paikka, missä olen tähän asti käynyt.