Taas yksi blogi

Monesko blogini tämä on? Olen sitä sukupolvea, jonka varhaiseen nuoruuteen kuuluivat erottamattomasti blogien kirjoittamien, tietyistä aiheista ja paljolti aiheiden vierestä. Naureskelen sille, että ylioppilaskirjoitukset ovat auttamattoman jäljessä aikaansa, kun niiden suosituin "moderni" tekstilaji oli ainakin vielä muutama vuosi sitten blogiteksti. Kuka nykynuori muka nykyään enää kirjoittaa blogia? Kuka edes kirjoittaa mitään, kun kaikki on niin visuaalista ja lukutaitokin kuulemma heikkenee dramaattisesti? Joku blogien kirjoittamisessa ja lukemisessa kuitenkin vetoaa edelleen niiden suosiosta päätellen ja suurta bisnestäkin niistä on saatu aikaiseksi. Vai onko blogit vain meidän muumioiden, ei-enää-niin-nuorien juttu? No, jäljessä aikaansa ovat ylioppilaskirjoitusten lisäksi myös minä itse. 

Olen pitänyt eri aiheisiin keskittyviä blogeja aina ala-asteesta asti ja erityisen paljon yläastevuosinani ja niiden jälkeenkin: vaihtovuodesta kertovaa blogia, laihdutusblogeja, runoblogeja, blogeja yhdessä ala-astekavereiden kanssa... Eniten minulla on kuitenkin ollut päiväkirjamaisia blogeja, jotka ovat täyttyneet pitkälle yksittäisistä, teiniangstisista postauksista ja runoista, joiden olen kuvitellut paljastavan kryptisyydessään jotain maailmalle siitä pateettisesta nuoruudentuskasta, jota olen tuntenut. Nykyään varmaan puhutaan lifestyleblogeista, mutta vierastan edelleen sitä, että blogin pitäisi toimia samalla tavoin kuin facebookin tai instagramin: ikkunana sellaiseen elämään, jota maailmalle halutaan esittää. Jokaisen postauksenkin pitää olla tietysti johonkin aiheeseen keskittyvä (ja mainospostaukset toki erikseen, kuin ärsyttävinä ja erottuvina, joukkoon kuulumattomina tikkuina muuten hyvässä lihassa). Kai se on se kaupallisuus: täytyy saada lukijoita ja klikkauksia, että tässäkin kuussa saisi voita leivän päälle. Sanonpa vain, kaiken nielevä kaupallisuus on pilannut minulta tämänkin ilon. Joka tapauksessa, tuntui oikealta sulkea kaikki vanhat blogit yleisöltä, sillä välillä niiden lukeminen suoranaisesti hävettää. Ihan kuin olisin huutanut valtavaan, tyhjyyttään kaikuvaan virtuaalimaailmaan: "Olen täällä, olen olemassa, kuuleeko kukaan?!!"

Olen yrittänyt kirjoittaa käsin päiväkirjoja, mutta kerta toisensa jälkeen ne parin raapustuksen jälkeen unohtuvat ja jäävät. Ehkä blogin pitämisestä saa vähän samanlaista nautintoa kuin kirjailija saa kirjansa ilmestyttyä: yhtäkkiä teksti on siinä kauniissa, valmiissa, visuaalisessa paketissa - ja joku toinenkin saattaa jopa lukea sitä. Vanhat tekstit toimivat aikaikkunana paitsi menneeseen maailmaan, myös menneeseen itseensä: vuosia vanhoja postauksia lukiessa tuntee yhtäkkiä häivähdyksen jostakin tunteesta, jonka luuli jo kadottaneensa. Tämän blogin suurin (ja oletettavasti ainoa) yleisö on kuitenkin yksi nainen, minä itse: 23-vuotias (ei vanha eikä enää niin nuorikaan) nainen, joka matkustaa, ajattelee, toivoo ja suree. Opettelee elämään.