Epämääräistä pohdintaa

Meillä oli pääsiäiseksi vaihteeksi vaikka mitä suunnitelmia, joita ei sitten kuitenkaan toteutettu ajankäytöllisistä syistä johtuen. Toivonpa, että olisin vähän tehokkaammin käyttänyt aikaani siitä huolimatta myös opiskeluun... Säät on suosinut, joten ollaan lähinnä käytetty aikaa ulkoiluun ja muuhun löllöilyyn. Oli tarkoitus kirjoitella niistä ja laittaa kuvia, mutta teenpä sen hieman myöhemmin, sillä tämä teksti vähän eksyi uristaan mietintöjen puolelle. Tää on sitten tällaista epämääräistä ajatuksenvirtaa vain. :D

Kaverin talon sisäpiha

Perjantaina suunnattiin kohti Margit-saarta, missä ei ollakaan tällä reissulla käyty. Kierrettiin saari läpi kyllä viime vuoden maaliskuussa, mutta silloin oli kylmä (ja olin kipeä), minkä takia olen pantannut Margitilla käymistä siiheksi, että "on lämmintä ja istutukset on kunnossa" niin on näkemistäkin. Kipeydestä vielä sellainen sananen, etten ole ollut tällä reissulla _kertaakaan_ kipeä, mistä pitäisi yllättyä jos on yhtään viimeisen parin vuoden aikana kuullut miun kuulumisista: olen sairastanut flunssaa keskimäärin jokaisesta kuukaudesta viikon ja ainakin jokaikisellä lomalla tai jos on ollut edes kahta päivää pidemmät vapaat. Aika ison osan elämästäni olen siis viime vuosina maannut sängyn pohjalla sairastamassa ja missannut myös kaikki vapaat. (Sairastaminen ei ole lomailua, se on inhottavaa.) Olin etukäteen ihan varma, että täällä Unkarissa poimisin jokaikisen unkarilaisen pöpön tällä vastustuskyvyllä, mutta ei. Ihan saletisti kaikki noi sairastamiset johtuivat yksinkertaisesti vaan stressistä, joka oli suurta, painavaa ja kokoaikaista. Täälläkin tuntui, että stressi alkoi laueta vasta ensimmäisen kuukauden jälkeen (mikä ei toki ihme, koska viime kesän kuukauden kesälomallakin tuntui, että aloin mennä lomamoodiin vasta loman viimeisinä päivinä). Sitä se stressi teettää, en suosittele.

Hauska taulu Kelet-kahvilan seinällä

Mutta miten välttää tulevaisuuden uraputkessa loppuunpalaminen, kun koin sen jo mitättömänä kaupan kassanakin? Okei, no meillä oli kyllä ihan äärimmilleen viety henkilöstömitoitus ja työtä oli pakko tehdä juosten, mutta tuskin ne paineet hellittää korkeammissakaan viroissa - päinvastoin. Ei ole hirveän hyvä kombo olla perfektionisti, kunnianhimoinen suorittaja ja samalla älyttömän epävarma itsestään. Pitäisi varmaan treenata relaamista, mitä yritinkin koko viime syksyn tehdä enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Toisaalta mentaalisella rauhoittumisella je hengittelyllä pääsee vain tiettyyn pisteeseen saakka, jos olosuhteet ympärillä ovat mitä ovat. Tää on kyllä varmaan ihan yleistä, ainakin jos uskoo Ylen juttuja siitä, miten nuoret alle 30-vuotiaat jo polttavat itsensä loppuun heti työelämään astuessaan. Voi aikoja, voi tapoja. 

Olen alkanut nähdä viime aikoina ekaa kertaa täällä taas unia töistä, johtuu varmasti siitä että aika kuluu ja ihan kohta on jo kesä ja tämä ihmeellinen breikki täällä vailla velvollisuuksia loppuu. (Okei ei pidä olla epärealistinen; tämänkin mahdollistaa vain hullun lailla säästetyt rahat, jotka sillä stressaamisella haalin.) Viikon päästä tulen jo Suomeen!!! On pitänyt alkaa miettiä syksyä ja sitä palaanko töihin, mutta kyllä noi painajaiset saa vähän kallistumaan sinne päin että ei kannata, vaikka palkkapussin kilinä alkaa taas kummasti houkuttaa puoleensa. Ei ihme, että työkaveri kutsui miuta "rahanahneeksi pikku siiseliksi". Onko materiaalisen vaurauden ja henkisen hyvinvoinnin pakko olla keskenään ristiriidassa? Voisiko ne jotenkin yhdistää? Tuntuu, että nuorempana ihailin menestystä, uraa ja tehokkuutta (kai ne ovat tämän ajan ihanteita) ja halusin tosi korkealle, tosi rikkaaksi ja tosi huipuksi. Nykyään, tällä lyhyellä työkokemuksella, on alkanut tuntua siltä, että haluan oikeasti vain hidasta elämää. Voisin ihan hyvin tyytyä vähempään omistamiseen ja vaurauteen, jos siitä saa vastikkeeksi rauhaa ja hiljaisuutta. Kai itsensä voi tuntea onnistuneeksi ja oman työnsä merkitykselliseksi, vaikka tekisi jotain huonommin palkattua virkaa tai vaikka osa-aikaista työviikkoa. Kun on elänyt opiskelijana ja täällä säästöillä, tuntui pieni palkkakin ihan valtavalta (en tajua miksi pääsykoematskuissa kaupan kassat oli määritelty "työssäkäyviksi köyhiksi", itse ajattelin, että olen tyyliin maailman kuningas?? xD) Tosi pienelläkin rahalla pärjää tosi hyvin ja on varaa kaikkeen tyhmäänkiin niinkuin matkusteluun jos vain osaa säästää. Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. En tarkoita, että haluaisin tosiaankaan jäädä kaupan kassaksi!! vaan haluaisin tosiaankin tehdä jotain, minkä kokisin tärkeäksi ja saisin työssä enemmän autonomiaa. Enää en vain ajattele, että tarvitsee välttämättä kamalasti kaikkea ollakseen onnellinen ja elääkseen hyvää elämää.

Tein uutena vuotena perinteisen tulevan vuoden tarot-ennustuksen itselleni, hehheh, olkoon ihan höpsönpöpsöä, mutta en kyllä ihmettele, että huhtikuun korttina oli Kuu, joka nyt noin yleisesti on ihan ihme hämykortti, joka edustaa alitajuntaa, salattuja asioita ja niiden paljastumista ja toisaalta epävarmuutta, illuusioita ja häilyvää. Ehkä se on lähestyvä 24-v syntymäpäivä tai se, että vietän täällä tosi paljon aikaa yksin, varsinkin nyt pääsykokeisiin lukiessa, mutta tuntuu, että olen jonkinlaisessa välitilassa, missä olen miettinyt tosi paljon tulevaisuutta (varmastikin siksi, että se on yhä tuntematon). Takana on yksi nuoruuden vaihe Suomessa, suomen kielen opinnot, jotka eivät kiinnostaneet ja duuni, jossa olin tosi stressaantunut. Tulevaisuudessa on jotain ihan muuta, ehkä uusi, kiinnostavampi opiskelupaikka, ehkä ihan toinen paikkakunta. Täällä kellun vailla huolia ja velvollisuuksia näiden "oikeiden" maailmojen välillä, joissa vaaditaan kaikenlaista. Varmaan se on vanheneminen, mutta tuntuu, että mielipide on muuttunut monesta eri asiasta. Ennen ajattelin, etten ikinä ikinä halua lapsia, en halua elää perinteistä elämää ja keskiluokkaista unelmaa. Lapset on edelleen tosi pelottavia ja aika järkkyjä, mutta en ole siitäkään enää niin varma: ehkä oma ei olisi yhtä vaarallinen kuin muiden? Tarkoittaako lapsien haluaminen aina sitä, että lapsista pitäisi yleisesti tykätä? Toisaalta, kiintyykö omaansakaan jos ei tykkää muistakaan? Onko asettuminen muutenkin uhka vai mahdollisuus? Olen myös yrittänyt hyväksyä oman identiteetin liukuvuuden; aina kun yritän saada sen kiinni, se vain lipeää kauemmas. Ehkä mitään kiinteää identiteettiä ei ole olemassakaan? En ole mitään, mitä luulen olevani ja muutun koko ajan; kun luulen saavuttavani jonkin varmuuden, se on jo toisin. En halua mitään mitä saan ja haluan kaikkea sitä, mitä en voi saada. Ehkä onkin vapauttavaa luopua kaikista (ulkoa päin kuitenkin määritetyistä) määrittelyistä ja käsitteistä ja vain olla kuin höyhen tuulessa.

...Tää on just tätä, kaipaan vakaata pysyvyyttä, turvallisuutta, asettautumista johonkin, ja samalla kuitenkin haaveilen täydellisestä riippumattomuudesta kaikista maailman tarjoamista positioista! :D Jos jotain kirjallisuudentutkimuksen luennoilta jäi mieleen, niin se, että postmodernia kirjallisuutta leimaa pirstaloituminen, epäyhtenäisyys, epäjärjestelmällisyys, kiinteiden identiteettien, juonien ja paikkojen katoaminen yms. Ehkä olenkin vain tyypillinen postmoderni ihminen. 

Tarottien kuu myös varoittaa vaarasta, illuusioista ja todellisuuden kieltämisestä. Varmaan kaikkia oman elämän asioita pitäisi tarkastella lähemmin vasta vaikka puolen vuoden päästä, kun astun ulos tästä unkarilaisesta välitilasta taas "oikeaan" maailmaan. Onko oleminen muille helpompaa vai yhtä kimuranttia?

Haha, nyt kaikki vanhemmat lukijat siellä nauraa, että "se on niin nuori".